11.10.2001

Käräjäoikeuden tuomio 21.8.1998

Käräjäoikeus totesi ensiksi pesänjakajan osituskirjaan tekemän merkinnän perusteella näytetyksi, että asianosaiset olivat sopineet huoneiston arvosta. Kyseistä arvoa ei ollut käsitelty osituksen moiteoikeudenkäynnissä. Nyt oli kanteessa kysymys asianosaisten tekemän sopimuksen kohtuullistamisesta oikeustoimilain 36 §:n nojalla, mikä kanne ei ollut sidottu määräaikaan. Kyseessä ei siis ollut tältä osin pesänjakajan päätös, jota voisi moittia ainoastaan osituksen moitekanteen yhteydessä. Kanne voitiin sen vuoksi tutkia.

Käräjäoikeus lausui tämän jälkeen perusteluinaan muun muassa, että oikeustoimilain 36 §:n mukainen kanne tuli nostaa kohtuullisessa ajassa erehdyksen havaitsemisesta, eli tässä tapauksessa siitä, kun A oli tullut tietoiseksi asunnon käyvästä hinnasta. A ei ollut koko osituksen moiteoikeudenkäynnin aikana puuttunut asunnon arvoon ja hänen oli tästä syystä katsottava tuolloin vielä pitäneen arvoa oikeana. A oli väittänyt, ettei hän ollut tiennyt asunnon todellista arvoa. Hänellä oli kuitenkin ollut lakimies ajamassa moitekannetta ja asunnon arvo oli olennaisesti vaikuttanut A:n maksettavaksi määrätyn tasingon määrään. Asunto oli ollut myynnissä 410 000 markan hinnasta tammikuussa 1992 neljän kuukauden ajan ja uudelleen 310 000 markan hinnasta syyskuusta 1992 alkaen yhdeksän kuukauden ajan. A:n olisi viimeistään tässä vaiheessa täytynyt käsittää, mikä asunnon käypä arvo oli. Kanne oli kuitenkin nostettu vasta 15.4.1997 eli noin neljä vuotta sen jälkeen, kun asuntoa oli viimeksi vapaaehtoisesti kaupiteltu. Kannetta ei sen vuoksi voitu katsoa nostetun kohtuullisessa ajassa. A:n passiivisuus oli tulkittava sopimuksen hyväksymiseksi. Tämän vuoksi käräjäoikeus hylkäsi A:n kanteen.

Asian on ratkaissut laamanni Riitta Kuurinmaa-Myllyniemi

Vaasan hovioikeuden tuomio 21.7.1999

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus katsoi, että toimitusositusta koskeva sovitteluvaatimus avioliittolain 103 b §:n 3 momentin perusteella oli osituksen toimittamisen jälkeen aina esitettävä osituksen moitteelle avioliittolain 106 §:ssä ja perintökaaren 23 luvun 10 §:ssä säädetyssä ehdottomassa määräajassa, joka oli otettava huomioon viran puolesta. Pesänjakaja oli 12.4.1991 antamallaan päätöksellä lainvoimaisesti toimittanut A:n ja B:n välillä osituksen ja velvoittanut A:n maksamaan B:lle tasinkoa 131 219,63 markkaa. Koska A:n kanne oli nostettu osituksen moitekanteelle varatun määräajan jälkeen, kanne oli vanhentunut.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Robert Liljenfeldt, Kaija Suvilehto-Nieminen ja Jorma Rudanko. Esittelijä Petteri Korhonen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 15.10.2001

Pääasiaratkaisun perustelut

Avioliittolain 106 §:n ja perintökaaren 23 luvun 10 §:n mukaan kanne pesänjakajan toimittaman osituksen moittimiseksi on nostettava kuuden kuukauden kuluessa osituksen toimittamisesta. Pesänjakajalla on perintökaaren 23 luvun 7 §:n mukaan velvollisuus pyrkiä saamaan aikaan sopimus asianosaisten kesken. Säännös merkitsee, että osapuolten tekemä sopimus sitoo pesänjakajaa. Siinäkin tapauksessa, että pesänjakajan päätös perustuu asianosaisten saavuttamaan yhteisymmärrykseen, ositus on kuitenkin menettelyllisesti ja muodon puolesta toimitusositus. Siten oikeuskeino osituksen virheiden oikaisemiseksi on tällöinkin yleensä mainitussa kuuden kuukauden määräajassa nostettava osituksen moitekanne. Myös pesänjakajan toimittaman osituksen sovittelua avioliittolain 103 b §:n nojalla on tuon pykälän 3 momentin mukaan vaadittava noudattaen, mitä osituksen moitteesta ja osituksen pätemättömäksi julistamisesta on voimassa.

A on lähtenyt siitä, ettei kysymys ole pesänjakajan toimittaman osituksen sovittelusta, vaan hänen ja B:n asunto-osakkeiden arvosta tekemän sopimuksen kohtuullistamisesta oikeustoimilain 36 §:n nojalla. Tähän perustuvaan kanteeseen ei tulisi soveltaa perintökaaren 23 luvun 10 §:n mukaista moiteaikaa.

Tältä osin Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että avioliittolain 103 b §:n mukaisessa osituksen sovittelussa on kysymys avio-oikeuden ulottuvuuden määräämisestä: tällaisella sovittelulla avio-oikeuden alaa joko supistetaan tai laajennetaan siitä, mikä se muuten olisi. Mainitun säännöksen nojalla ei sitä vastoin ole korjattavissa sen kaltainen osituksen väitetty virheellisyys, johon esillä oleva kanne perustuu.

Kuuden kuukauden määräaikaan sidottu moitekanne ei ole ainoa oikeussuojakeino, joka tulee kysymykseen pesänjakajan toimittaman osituksen yhteydessä. Tällaista ositusta ei tosin ole katsottu sellaiseksi lainvoimaiseen tuomioon rinnastettavaksi ratkaisuksi, johon voitaisiin soveltaa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun mukaisia ylimääräisiä muutoksenhakukeinoja (KKO 1976 II 54). Mahdollisuutta puuttua pesänjakajan toimittamaan ositukseen ei kuitenkaan ole perusteltua täysin poikkeuksetta rajoittaa kuuden kuukauden moiteaikaan, koska tästä voisi seurata, että ositus jäisi pysyväksi, vaikka moiteajan jälkeen ilmenisi sellaisia asiaan olennaisesti vaikuttavia seikkoja, joiden perusteella yleensä - sopimuksen tai jopa lainvoiman saaneen tuomion kyseessä ollessa - olisi käytettävissä oikeussuojakeino.

Vakiintuneesti onkin katsottu, että moiteajan estämättä lainvoimainen toimitusositus voidaan kanteesta julistaa pätemättömäksi, jos moiteajan kuluttua umpeen ilmenee, että ositusta rasittaa jokin pätemättömyysperuste. Tällaisesta moiteajan jälkeen nostetusta kanteesta on ollut kysymys ratkaisussa KKO 1980 II 53, jossa pesänjakajan toimittama, puolisoiden yhteisymmärryksen mukainen ositus julistettiin pätemättömäksi, koska toinen puoliso oli osituksessa salannut omaisuuttaan.

Oikeussuojan tarpeen kannalta edellä mainittuun rinnastettava tilanne saattaa syntyä myös silloin, kun pesänjakajan toimittama ositus on perustunut siihen, mitä osapuolten kesken on sovittu, mutta myöhemmin tulee ilmi seikkoja, joiden vuoksi osituksen pohjana ollut osapuolten sopimus johtaa siihen, että osituksen lopputulos muodostuu kohtuuttomaksi. Oikeusvarmuuden ylläpitäminen kuitenkin vaatii, että ositukseen puuttuminen tällaisella perusteella vasta moiteajan jälkeen voi tulla kysymykseen vain, jos vaatimus perustuu sellaisiin osituksen perusteita koskeviin olennaisiin seikkoihin, jotka ovat ilmenneet vasta moiteajan kuluttua umpeen tai joihin ei muutoin ole voitu moiteaikana vedota. Jos osituksen kohtuuttomuuteen vedotaan tällaisella perusteella, kanne on joka tapauksessa nostettava kohtuullisessa ajassa siitä, kun asianosainen on tullut tietoiseksi osituksen perusteita rasittavasta seikasta.

A on kanteensa tueksi vedonnut siihen, että hän oli erehtynyt asunto-osakkeiden arvosta. Hän ei ole edes väittänyt, että ositusta rasittaisi jokin pätemättömyysperuste, vaan kanne perustuu siihen, että hän on katsonut asunto-osakkeiden arvoa koskevan sopimuksen ja sen myötä osituksen lopputuloksen olevan hänen erehdyksensä vuoksi kohtuuton.

Asiassa ei ole esitetty luotettavaa selvitystä siitä, mikä oli asunto-osakkeiden todellinen arvo osituksen ajankohtana. Mahdollinen myöhempi arvon aleneminen ei sinänsä ole osituksen kannalta merkityksellinen seikka. Lisäksi kanne on nostettu vasta kuuden vuoden kuluttua osituksen toimittamisesta ja yli kolme ja puoli vuotta asunto-osakkeiden pakkohuutokaupan jälkeen, jolloin A omankin ilmoituksensa mukaan viimeistään tuli tietoiseksi kanteensa perusteesta.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että osituksen pohjana ollutta sopimusta asunto-osakkeiden arvosta rasittaisi sellainen erehdys tai muu seikka, joka olisi johtanut osituksen kohtuuttomuuteen ja johon voisi vedota vielä usean vuoden kuluttua sen tietoon tulemisesta. Tämän vuoksi Korkein oikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Mikko Tulokas, Kati Hidén, Kari Kitunen ja Pauliine Koskelo. Esittelijä Anne Ekblom-Wörlund.